Kati -64 kg

Ennen

Jälkeen

Tammikuussa 2010 painoin 117 kiloa, talvitakki oli kokoa 54, ja 150 sentin mittanauha riitti hädin tuskin ympärilleni. En pystynyt puuskuttamatta kävelemään 500 metriä, selkä vihoitteli, ja hormonitoimintani oli täysin sekaisin. Olooni ja olemukseeni tuskastuneena päätin yrittää vielä yhdellä kuurilla, vaikka kaikkea kokeilleena jojo-laihduttajana epäilin, miten jaksaisin Cambridge-ohjelman kolmella pussikeitolla päivässä.

Itse asiassa jaksoin paremmin kuin koskaan! Elin 11 viikkoa pelkillä pussiruuilla, ja sinä aikana minua vaivasi vain ihana, rasvaa polttava vilu. Makeannälkä ja kuukautisongelmat katosivat saman tien, myöhemmin heitin hyvästit selkäkivuille ja sitkeille iho-oireille. Kun lokakuussa pukeuduin häämekkoon, normaalipainon raja oli parin kilon päässä. Seuraavan vuoden puolella utopistiselta tuntunut unelma toteutui: vaaka näytti vain hieman yli 57 kiloa. Tein kevyesti 8 kilometrin kävely- ja 30 kilometrin pyöräilylenkkejä, uin ja jumppasin.

Juuri kun en enää hätkähtänyt uutta peilikuvaani, aloin odottaa esikoistani, jota en olisi koskaan saanut ilman kuuria. Pieni poikamme syntyi helmikuussa 2013, myöhästyneenä 40-vuotislahjanani.

Pelkäsin tulevia raskauskiloja niin paljon, että odotusaikana syöminen pysyi hallinnassa ja painonnousu suositusrajoissa.  Synnytyksen jälkeiseen elämään en sen sijaan osannut varautua. Tuudittauduin siihen ajatukseen, että viimeistään imetys kuluttaisi raskauskilot. Ei kuluttanut.

Puoli vuotta keskityin vain lapsen ja kodin hoitamiseen, unohdin itseni ja väsyin. Aina löytyi muka hyvä syy jättää lenkki väliin ja herkutella. Viime syksynä havahduin siihen, että laitokselle jääneet kilot olivat palanneet.

Se hävetti, mutta onneksi ymmärsin huutaa Teija Lehtisen apuun. Tiesin, että hän oli kompastellut painonsa kanssa samalla lailla kuin minäkin ja osaisi kokemuksensa, asiantuntemuksensa ja lämpimän huumorintajunsa avulla kannustaa minua juuri oikealla tavalla.

Puhtaan pussikuurin mukanaan tuoma virtapiikki ei yllättänyt. Silti suhtauduin epäillen Teijan vakuutukseen, että tavoitteeni, -18 kiloa, olisi saavutettavissa 10 viikossa. Se kuitenkin piti: tasan kolmessa kuukaudessa karistin 20 kiloa ja pystyin taas pitämään ennen raskautta hankkimiani vaatteita. Kuurin aikana aloin jälleen lenkkeillä, käydä zumbassa ja jumpassa ja raivata kalenterista tilaa äidin vapaapäiville.

Olen syönyt tavallista ruokaa lähes puoli vuotta, ja ensimmäisten kuukausien ajan paino jatkoi tippumistaan.  Vaaka liikkuu nyt 58 kilon molemmin puolin, vaatekoko on 34-36, ja vyötärö- ja lantiomitta näyttävät yli 20 senttiä vähemmän kuin viime syksynä: 70 ja 92 senttiä.

En julistaudu silti voittajaksi. Toisinaan lähes paniikinomainen pelko kilojen paluusta nostaa päätään, ja tiedän, että sitä mörköä vastaan joudun taistelemaan vielä vuosia.  Tällä kertaa pidän kiinni Teijasta ja etenkin yhdestä hänen neuvoistaan. Valmentajani muistutti, että lapsikin kaatuu monta kertaa kävelemään opetellessaan, muttei lannistu, vaan nousee joka kerta pystyyn ja yrittää uudelleen. Samaa sitkeyttä vaaditaan painonhallintaa opettelevalta.

Olen haastanut itseni kuntokuurille, ja seuraava tavoitteeni on kiinteyttää kovia kokenutta kroppaani.  Samalla olen päättänyt päästä eroon myös henkisestä painolastistani. Minua kiusattiin ja nöyryytettiin kymmenien vuosien ajan tarhassa, koulussa ja koulun ulkopuolella. Kun ihminen kuulee tarpeeksi usein olevansa ruma, tyhmä ja lihava, siitä tulee totta. Peitin pahan olon syömällä, se oli lohtu ja palkinto – ja lihoin koko ajan lisää.

Kun näen poikani kasvavan, lapsuus- ja nuoruusvuosien kipeät kokemukset ovat palautuneet mieleeni. Ymmärrän, että minun on annettava menneet anteeksi kiusaajilleni ja itselleni ja muutettava toimintatapojani, jotta suhteeni ruokaan normalisoituisi ja tulisin sinuiksi itseni kanssa. Muutos on tarpeen poikanikin vuoksi. Hän ansaitsee fyysisesti ja henkisestä vahvan äidin, joka osaa rakastaa ja antaa oikeat eväät elämään – niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisesti.

Valmentaja: