Satu -29 kg

Ennen

Jälkeen

“Jos ei ole kaatunut joskus ojaan, ei voi nähdä auringon paistetta."

Tuo oma aforismini on kantanut minua jo parikymppisestä. Olen käynyt alhoissa elämäni aikana ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä. Olen myös paistatellut auringon paisteessa ja nauttinut elämästä. Elämäni on ollut antoisa, vaan on se ollut myös ankara. Muuten en nyt tuntisi itseäni näin, enkä kykenisi kiittämään kaatumisistani.

Matkani ylipainoon alkoi jo pienen tytön kokemuksesta; ekaluokkalaisen kuulema lääkärin moite pulskasta lapsesta on tatuoitu takaraivoon. Niin, geneettinen perimä ja raskaat luut… hyväksyin itselleni lievän ylipainon ja sitten myöhemmin lisää ylipainoa. “Mitä sitten jos syön kaksi pullaa tai tyhjennän lapsen lautaselle jääneet tähteet astioita pois pöydästä korjatessani?” Sitten tuli vaihe, että häpesin syömistä, napsin ohimennen kaikenlaista ja sitten saatoin ruokapöydässä muka syödä ihan normiannoksen. Aivan, pulskan tytön tatuointi takaraivossa aiheutti häpeää. Tekosyyt itselle tuhota itseään on muutettava teoiksi kohti itsetutkiskelua ja tekoja.

Viime kesänä, ehkä heinäkuussa, kävin lasteni kanssa ystäväni mökillä saunomassa. Näin Cambridge-shakerin ystäväni kassissa. Istuimme saunan lauteilla ja hän sanoi: “Olet kyllä innostava jumpanvetäjä, kun kenenkään ei tarvitse miettiä, kehtaako tulla, kun olet itsekin vähän tuommoinen… punkero…” Kiitos rakas-Anne, että sanoit noin, vaikka se siinä saunan lauteella tuntui pahalta. Jokainen muutos tarvitsee lähtölaukauksen. Minulle se oli tuo ystäväni tahaton lausahdus. Hetken päästä grillimakkaran rasvan tihkuessa suupielissäni, kysyin ystävältäni: “Olet hoikistunut tosi paljon, oletko jollain ihme Cambridge-pussijutuilla? Näin kassissasi Cambridge-shakerin.” Ja hän kertoi oman tarinansa. Tiedän, miten tärkeitä tarinat ovat, olenhan tehnyt myyntityötä oikeastaan koko elämäni. Toki tiesin Cambridgen monen tuttuni kautta, mutta minä tarvitsin juuri tuon napakan potkun takalistooni.

Luontaishoitajana olen aina ajatellut, että minun kiloni lähtevät luontaisesti ruokavaliolla ja liikunnalla. Niin; olenhan aina harrastanut paljon liikuntaa ja solakampana ollessani olinkin himourheilija. “Kyllähän se onnistuu, kun otan itseäni niskasta kiinni.” Ei vaan onnistunut; hidas painonpudotus sai vain minut vaipumaan epätoivoon. Enkä jaksanut liikkua niin paljon kuin olisin halunnut. Olen ollut aina räväkkä persoona ja hidas pudottaminen ei kannusta jatkamaan. Tutkin hoitajan mentaliteetilla Cambridge-dieetin yksityiskohtia ja ajattelin, että tuota kokeilen. Olin niin ärsyyntynyt liikakiloihini, että puhkuin innosta kokeilla tätä, jonka olin nähnyt toimivan monella tuttavallani.

Ja mistä tuli ylipainoni; ihanasta perheen perustamisesta biologisen kellon tikittäessä kolmivitosen naisen aivoissa. Sain ihanat lapseni vuosina 2004, 2005 ja 2008. Upposin täysin äitiyden syövereihin. Minun ainoa tehtäväni oli perheen äitinä oleminen; imettäminen, vaipan vaihto, ruuan laitto ja mitä ihanimpien herkkujen loihtiminen perheelle. Enkä muistanut katsoa peiliin, vaikka olen aina rakastanut pukeutua kauniistii, meikata ja pitää huolta itsestäni. Se kaikki vain hävisi pyykkivuoreen, lasten kitinään, kyydityksiin harrasteisiin ja taidokkaisiin herkkuihin, joita hyvä perheen emäntä loihtii perheelleen ja usein piipahtaville vieraille, jotka käyvät katsomassa sukunsa tulokkaita… ja pulskistuvaa perheenäitiä.

Jos en olisi siihen itsetunnottomuuden alhoon vaipunut, en tietäisi nyt mitä on löytää uudestaan naiseus ja itsetunto itsessään. Niin todella kävi, puolustauduin raskauksien mukanaan tuomilla kiloilla, kiireellä ja lasten vaativalla kitinällä. Kiitos, kun sain kaatua ojaan! Enhän muuten olisi ymmärtänyt itsetuntoni menetystä ja takaisin saavuttamistani. On käytävä alhaalla, että voi nähdä tien ylös!

Olen aina elänyt hetkessä ja niin tein nytkin. Lamppu syttyi; “En halua olla enää punkero, en halua enää piilotella makkaroitani, haluan pukeutua taas kauniisti” Entisenä käsityöläisenä kauniit vaatteet ovat minulle tärkeitä. Soitin siis valmentajalle jonka löysin netistä. Olin lasten harrasteista tulossa jo kotiin päin. Laura sanoi: “Voit tulla heti jos sopii!” Käänsin sitikan keulan takaisin kaupunkiin ja ajoin Lauran toimistolle. Olin aina karttanut kehonkoostumusmittausta… En halua edes tietää… Samassa pidin käsissäni vaakan kahvaa, eikä minua hävettänyt yhtään. Valmentaja sai minut tajuamaan, ettei hän aio arvostella minua vaan kannustaa!!! Mutta kuinka usein suorituksemme ja saavutuksemme ovat suurennuslasin alla; et ole onnistunut, et ole saavuttanut sitä ja tätä. Ja siitä seuraa luovuttaminen. “Opettaja saapuu, kun oppilas on valmis”, siihen zen-viisauteen olen myös uskonut aina. Ja juuri nyt olin valmis laihtumaan ja Laura saapui. Hän on sopivasti kannustanut, mutta niin hienovaraisesti, että tällainen vanha kettu ei ole kyllästynyt tai epäillyt koko juttua yliampuvaksi.

Olen paljon ihmisen sisimpiin tuntoihin perehtynyt itse hoitajana ja ymmärrän hienovaraisen mielen liikehdinnän. Ymmärrän valmentajan tärkeyden; yksin tätä tietä ei kuljeta. Valmentaja on kuin ystävä, joka tarjoaa tukensa tarvittaessa. Minulla on ollut juuri minulle sopiva valmentaja. Kiitos Laura, kun olet käynyt vaihtelevaa tietä kanssani. Aina ei ole mennyt ihan suunnitellusti, mutta kai olet nähnyt, että minulla on tahto ja kannustanut vaikeinakin hetkinä kohti uusia onnistumisia. Sinusta on tullut tärkeä ystävä tällä polulla. Kiitos!

Vuosi sitten lenkille lähtö oli suunniteltava; varattava sille aika. Nyt lähden ohimennen käymään puolen tunnin lenkin ja aamulla kun lapset lähtevät kouluun, on juuri loistavin hetki lähteä 6 km lenkille. Nyt odotan, että pääsen lenkille. Nousen jyrkän mäen lähes hengästymättä, nousen hevosen rattaille helposti, hyppään lasten kanssa trampalle hyppimään, nostan jalan toisen päälle naisellisesti ristiin, kokeilen sovituskopissa s-kokoista hametta.

Naisellisuus; oma itsetunto, kun mies katsoo, itsevarmuus kävellä ryhdikkäästi ja kantaa vaatteet kauniisti. Olen aina rakastanut kauniita vaatteita ja kenkiä!!! Olen saanut ne takaisin: nyt vaatekoko on vaihtunut monen X:n vaatteista S/M:ään, rintaliivit 100D:stä 80/85B:hen, korkkarit kutsuu taas puoleensa ja uskallan kävellä niillä pelkäämättä. Nyt viisikymppisenä Satu on taas nainen ja vielä naisempi kuin ennen. Näissä mitoissa en muista olleeni kuin ehkä lukioaikana!

Ai oliko helppoa…Ei ollut! Kolmas päivä oli kauhea! Sitten helpotti… oikeasti, oli helppoa. En voi uskoa, että kymmenessä kuukaudessa olen pudottanut 42 kiloa!!! Sitä ei usko, mutta liikutuksen kyynelin tyydyn kohtalooni :) Se on totta ja ympärysmittani ovat muuttuneet: rinnanympärys 127- 100, vyötärönympärys 125-86, lantionympärys 130-95, reiden ympärys 66-53. Yhteenlaskettuna kaikkiaan 114 senttiä on lähtenyt ympärysmitoista pois. Ne sentit ja 84 voipakettia ovat kasvattaneet henkisesti. Vahvasti fyysisenä ihmisenä on toisaalta myös sanottava, että uusi keho on kasvanut voimakkaammaksi. Tätä ei monikaan ole uskonut, mutta sehän ei ole toki minun vikani. Kolmella pussilla päivässä voi jaksaa myös fyysistä työtä! 

Miten? Tavoite on oltava! Minulla se oli BMI 25, haluan kertoa tätä ilosanomaa eteenpäin ja tuntea itseni taas itsevarmaksi NAISEKSI. Liikunta lisääntyy automaattisesti, kun energiataso kasvaa. Olen satavarma, että jos ohjelmaa noudattaa, se onnistuu. Koska minä olen lipsunut ja silti olen onnistunut. (Tätä valmentaja ei lue…) On ollut juhlia, monenlaisia juttuja tänä aikana; ei ole voinut tiukasti dieettiä noudattaa, mutta minun metodi on ottaa takaisin… sitten palataan ruotuun ja noudatetaan pilkun tarkasti ja ehkä vähän tarkemminkin. Lenkkiä on vaadittu, kahvia on mennyt kuppi jos toinenkin, vettä litratolkulla. Ylämäki on selätetty selkeällä tavoitteella, kahvipulla päättäväisyydellä ja noutopöytä laivalla valmentajan kuvalla :) Niin se vaan on, että valmentajasta on tullut läheinen ihminen ja tärkeä ystävä tällä polulla. Yhdessä olemme kulkeneet, karikot selättäen ja uskoa tyhjästä takoen. Kiitos enkelit, että annoitte minulle tämän polun kuljettavaksi, kiitos lapseni vilpittömästä palautteesta ja kiitos Laura rinnalla olostasi!

Valmentaja: Laura Tolvanen